Lueskelin tässä eräänä tylsänä sateisena päivänä erilaisia koiriin liittyviä blogeja, ja tuli muisteltua sitä, miten minulle on tullut koira. En ole muistaakseni siitä ennen täällä puhunut, joten nyt tulee tarina minun ja Monan teiden kohtaamisesta!
Meidän perheessä on aina ollut koiria. Kun synnyin, vanhemmillani oli vehnäterrieri uros, Jeri. Tästä koirasta en muista muuta, kuin sen turkin. Vehniksillä on kihara melko lyhyt turkki, josta on hyvä pitää kiinni kun opettelee kävelemään. Koira tosin kosti minulle, eli kun opin kävelemään, naamani oli sen kuonon korkeudella. Sain monet kasvopesut jos erehdyin juoksemaan.
Jeri kuoli kun olin n. kahden vanha. Koira oli vanhemmilleni niin tärkeä ja rakas etteivät he enää halunneet toista koiraa, sillä kukaan ei enää voisi viedä sen paikkaa heidän sydämissään. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, ja hyvin lähellä siskoni nelivuotis synttäreitä olimme vanhempieni ystäväperheen luona käymässä. Heidän ajokoirallensa oli käynyt "vahinko" ja se oli juoksujen aikaan tavannut kettuterrieri uroksen. Pennut olivat juuri luovutusikäisiä ja yksi oli jäänyt myymättä, eikä ystäväperheellä ollut mahdollisuutta pitää pentua. Vanhempani kieltäytyivät koirasta, mutta ystäväperhe oli ovelampi. He antoivat sen siskolleni syntymäpäivälahjaksi ja toivat sen autoon kun olimme lähdössä. Siinä siskon sylissä kyhjöttävä pentu sulatti vanhempieni sydämen ja näin meille tuli meidän toinen koiramme Pilkku.
Pilkku oli suuri persoona. Se nukkui usein minun tai siskoni sängyssä vieden meiltä pikkuhiljaa peiton. Ja jos peittoa yritti vetää takaisin, se meni vain paremmin sen päälle maate. Pilkku ei koskaan oppinut kulkemaan hihnassa ja mökillä se kävi silloin tällöin omilla retkillään. Pilkku rakasti kaikkia, jotka vähänkään rapsuttivat sitä, mummi ja vaari olivat sen mielestä kuitenkin maailman parhaat, sillä heiltä se sai herkkuja.
Pilkun ollessa vielä elossa vanhempani erosivat ja äiti hommasi oman koiran, karkeakarvaisen kääpiömäyräkoira Iisan. Iisan edellinen perhe joutui luopumaan Iisasta, sillä koira ei hyväksynyt heille syntynyttä lasta. Iisa oli koko perheen kuningatar, ja jos se ei halunnut kävellä ulkona niin se ei kävellyt. Silloin koira piti kantaa. Iisa sai nukkua äidin sängyssä ja sen bravuuri oli maata sylissä selällään, pää rintojen välissä. Tässä vaiheessa minullakin oli jo sen verran ikää, että minunkin mahani päällä se tykkäsi maata rapsutettavana.
Pilkku kuoli muutama vuosi Iisan perheeseen tulon jälkeen, eikä isäni ole sen jälkeen halunnut uutta koiraa. Vanhempieni välit tosin paranivat sen verran, että Iisa oli silloin tällöin myös isäni luona, joten isä ei kaivannutkaan koiraa niin kovasti. Iisan kuolema oli minulle kuitenkin paljon traumaattisempi, sillä minä olin se, joka löysin sen kivuistaan kärsivänä vaatekaapista vikisemässä. Jouduin odottamaan kivuliaan koiran kanssa tunnin, ennenkuin vanhempani pääsivät paikalle ja pääsimme eläinlääkäriin. Mitään muuta ei ollut enää tehtävissä, kuin lopettaa sen kärsimys.
Iisan jälkeen olimme taas muutaman vuoden ilman koiraa, kunnes siskoni valmistui ylioppilaaksi ja lähti maailmalle. Koska perheessä oli silloin yksi suu vähemmän ruokittavaa, aloin puhua vanhemmilleni koiran hankkimisesta. Tästä koirasta tulisi nyt selkeästi minun koirani, ja ottaisin sen myös mukaani, kun muuttaisin kotoa. Äiti olisi halunnut jonkun pienen koiran, mutta minä olin sitä mieltä, että isompi olisi parempi. Olin myös silloin jo tavannut nykyisen avopuolisoni, joten hänenkin mielipiteensä vaikutti. Ja hän oli sitä mieltä, että alle 25 kiloiset ovat kissoja.
Keväällä 2007 löysin keltaisen pörssin sivuilta ilmoituksen, jossa kaupattiin äitienpäivänä syntyneitä pentuja. Pentujen emo oli saksanpaimenkoira ja isä perheen oma kultainennoutaja. Tämä voisi olla sopiva rotuyhdistelmä minulle! Vanhempani olivat ensin sitä mieltä, että koira on liian iso. Minä pidin pääni ja otin isäni mukaan katsomaan pentuja. Pentu oli vilkas ja leikkisä, ja sulatti niin minun kuin isänikin sydämen! Lisäksi se näytti siltä, että mikään ruoka ei olisi sille tarpeeksi. Juuri ennen tuloamme pennut olivat saaneet ensimmäisiä kiinteitä ruokiaan, ja Mona kävi kaikkien jälkeen vielä tarkistamassa kaikki kupit, jos jonnekin olisi vielä jotain jäänyt. Kun se oli kaikki kupit käännellyt ja todennut, ettei ruokaa enää ollut, se lähti jahtaamaan emoa, josko vielä vähän maitoa saisi. Pentu oli hyvin pulska, joten ei se ainakaan nälkää ollut nähnyt.
Kesällä, juuri Tuska festareiden jälkeen heinäkuun alussa meille muutti karvainen pienokainen, joka sai nimekseen Mona. Mona ei ehtinyt kuin reiluun puolen vuoden ikään, niin muutimme poikakaverini kanssa yhteen. Siitä lähien Mona on ollut minun lenkkikaverini, terapeuttini, lapseni ja rakas ystäväni. En osaisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä! Tämän koiran kohdalla on täysin totta sanonta, että et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen, jota tarvitset.
