Terapiana minulle on nyt toiminut suruhuivin neulominen. Huiviin tuli n. 780 pientä helmeä, jokaiseen sain sitoa jonkun hyvän muiston papastani. Tätä neuloessa olen itkenyt ja pohtinut elämää. Mitään ei meille papan kanssa jäänyt kesken, onneksi. Kaiken sanoimme suoraan ja tiesimme varsin hyvin, kuinka tärkeitä toisillemme olimme. Suurin surutyö on tämän neuleen ansiosta nyt ohi.
Hyvästi pappa.
Uskon, että moni lukija varmasti suree kanssani tämän uutisen tavoitettua teidät. Toivon kuitenkin, ettei yksikään kertoisi ottavansa osaa suruuni, en toivo kenenkään jäävän pappaani murehtimaan. Meitä surevia riittää jo omassa suvussani. Jos haluaa jonkun ihanan muiston omista isovanhemmistaan kertoa, sen saa tukitoimena tehdä, niitä kuulen paljon suruvalitteluita mieluummin.